Työväen presidentti

Donald Trumpin nousun USA:n presidentiksi ratkaisivat lehtitietojen mukaan valkoisen työväestön äänet. Hänen hallintonsa on tuomassa USA:n yhteisöveroon rajasopeutuksen (border tax adjustment), jota suomalainen klikkausjournalismi on alkanut kutsua rajaveroksi

Kyse on suomalaisittain yhteisöveron eli osakeyhtiöveron korvaamisesta osaksi arvonlisäverolla, ALV:lla. Kun USA:ssa ei ole ALVia, tarkoitus on rakentaa se yhteisöveron sisään. Näin olen ymmärtänyt

ALV:ssa tuonti on kokonaan veronalaista, mutta ALV ei rasita vientiä, joka on verovapaata. Siksi ALV ei aiheuta minkäänlaisia siirtohinnoittelukannusteita, ei viennin ali- eikä ylihinnoittelulle. Tätä on nimenomaan korostettu USA:ssa 

Sama koskee tuontia: jos se on ali(yli)hintaista, yrityksen myynnistä USA:n rajojen sisäpuolella muodostuva osa kasvaa (pienenee). Koska siihen sovelletaan samaa veroastetta kuin tuontiin, mitään kannustetta hinnoitella tuonti markkinahinnasta poikkeavasti ei ALV:n johdosta synny amerikkalaisten konsernien sisällä

Suomalainen klikkausjournalismi on tulkinnut tämän aiotun muutoksen protektionismiksi. Kun Suomi ja useimmat muut maat soveltavat jo ALVia - tai GST:ä (goods and services tax), joka toimii ALVin tavoin - klikkausjournalismin logiikalla ne ovat protektionistisia

ALVissa kaikki kotimaan rajojen sisäpuolella syntyneet tuotantokustannukset, mukaan lukien kaikki palkat sivukustannuksineen, ovat täysin vähennyskelpoisia, sikäli kuin ne sisältyvät yrityksen ulkopuolelta ostettuihin tavoihin ja palveluksiin. Mutta verovelvollisen yrityksen sisällä syntynyt arvonlisä, palkat sivukuineen ovat täysin veronalaisia 

Suomessa ei puhuta ALVin yhteydessä kotimaisen tuotannon tukemisesta. Sitä pidetään neutraalina, koska perusmuodossaan (vain yksi yhtäläinen verokanta) sama verokanta koskee kaikkia kulutettuja tavaroita ja palveluja riippumatta niiden tuotantomaasta 

Jos siis verovelvollien yrityksen omat palkat sivukuineen ovat osaksikin vähennyskelpoisia ALVissa, ALV subventoi kotimaista työtä ulkomaiseen nähden

Jos palkkasubventio tulee USA:ssa, border tax adjustment'in keräämä verotuottojen lisäys ei koskaan voi muostua kovinkaan suureksi, koska palkat ovat niin suuri osa tuotantokustannuksista. 
Siksi varsinaista osakeyhtiöveroa ei saada alennetuksi ilman valtaisaa budjettialijäämän lisäystä

Mutta USA:ssa ”border tax adjustment” pitää luonnollisesti markkinoida kotimaisten työpaikkojen palkkasubventiona, koska Trump kampanjassaan lupasi edistää työpaikkojen syntyä USA:ssa ja koska ALVin toiminta on amerikkalaisille vieras

Koska tuonnin osuus on USA:ssa kohtuullisen pieni kokonaistarjontaan nähden, border tax adjustment saattaakin aiheuttaa enemmän USA:n sisäisiä rakenteellisia muutoksia, sorsien tuotantoa, jonka markkinahinnasta työn osuus on vähäinen, eli markkinahinta on pääsiasiassa taloudellista voittoa (rent) yli kaikkien tuotantokustannusten mukaan lukien oman pääoman vaihtoehtoiskustannus. Tässä mielessä border tax adjustment olisi ensi sijassa vero menestyksellisille innovaatioille

JK: Valitettavasti tämä pääsi julki keskeneräisenä

Ääretön miinus äärellinen on ääretön

Ministeri Raimo Sailas (HS Kolumni 20.9.2016) ”Laiminlyönnit synnyttivät 1990-luvun laman” kertaa 1980-luvun loppupuolen virkamiestaruja, mutta ei osoita vieläkään ymmärtävän sitä, miksi rahamarkkinoiden vapauttamisen jälkeinen rahapolitiikka ajoi Suomen kansantalouden karille.

Sailas vain toteaa: ”rahoitusmarkkinoiden vapauttamista seurasi luotonannon räjähdysmainen kasvu 1980-luvun lopulla. Löysä raha johti kiinteistöjen, asuntojen ja arvopaperien hintojen jyrkkään nousuun ja palkkojen liukumiseen.”

Miksi näin kävi, sitä Sailas ei analysoi.

Ulkomaisen luotonoton vapauttamisen jälkeen pankkien luotonanto ja talletukset kasvoivat nopeutuen. Suomen Pankki yritti imuroida löysää rahaa markkinoilta vaatimalla pankeilta kassavarantotalletuksia.

Mutta koska Suomen Pankki oli – ja on edelleen - poliitikkojen pankki eli koska se pelkäsi kiristävän rahapolitiikan jarruttavan kasvua ja työllisyyttä, se maksoi pankeilta vaadituille kassavarantotalletuksille markkinakorkoa eli samaa korkoa, jolla pankit toivat rahaa ulkomailta. Tämän vuoksi kassavarantovelvoite ei rokottanut ulkomaisen rahan maahantuonnin kannattavuutta vaan johti kiinteistöjen ja osakkeiden hinnat räjähtävälle uralle.

Rahapolitiikan keskiössä on siten niin kutsuttu rahamäärän kasvukerroin tai luotonlaajennuskerroin: mitä enemmän pankeilla on vapaita reservejä keskuspankissa, sitä enemmän ne voivat kasvattaa talletuksia ja laajentaa luotonantoa. Pankkien pakolliset talletukset keskuspankissa edustavat vuotoa, joka hidastaa talletusten ja luotonannon kasvua.

Mutta jos keskuspankki maksaa talletuskannan lisäyksen perusteella määräytyville vaadituille kassareserveille samaa markkinakorkoa, jolla pankit ovat alunalkaen tuoneet ulkomaista rahaa ja lisänneet luotonantoa, keskuspankin yritys imuroida rahaa markkinoilta ei hidastakaan talletus- ja luottokannan kasvua; pankkien on kannattavaa jatkaa ulkomaisen rahan tuontia eli rahamäärän marginaalinen kasvukerroin on itse asiassa ääretön.

Oppikirjoissa luonnollisesti havainnollistetaan luotonlaajennuskerrointa olettaen, että pankkien pakollisille kassavarantotalletuksille ei makseta mitään korkoa, jolloin oppikirjojen yksinkertainen money multiplier on äärellinen luku.

Äärettömän ja äärellisen erotus on ääretön

On selvä, että tällaisella keinovalikoimalla Suomen Pankki oli voimaton.

Tietysti muutkin seikat vaikuttivat 1980-luvun rahapolitiikan tehottomuuteen, tärkeimpänä kiinteä valuuttakurssi: vapaiden pääomaliikkeiden vallitessa kiinteän vaihtokurssin puolustaminen johtaa rahapolitiikan tehottomuuteen Mundell -mallin mukaan. Tämän opimme Dernburg-McDougall Macroeconomics –kirjan 2. painoksesta jo syyskuussa 1968.

Mutta hoitaa löysän rahan imurointia äärettömän luotonlaajennuskertoimen avulla on luonnollisesti toivotonta suhteessa äärelliseen kertoimeen.

1980-luvun lopun dogmatismista on vaikea päästä eroon – ja kaikki eivät haluakaan luopua siitä. Siksi Sailaksen välittämillä virkamiestaruilla on kysyntää

Amerikkalainen unelma Suomessa

“Amerikkalainen unelma löytyy Suomesta”, otsikoi Helsingin Sanomat hallintopäällikkönsä Jaakko Lähteenmaan Merkintöjä-palstan pääkirjoitussivuillaan 9.4.2016 tukeutuen kanadalaisen professorin Miles Corakin johtopäätökseen.

Professori Markus Jäntin tutkimukseen viitaten ”Amerikkalainen unelma, kapuaminen sukupolvessa isän alimmasta tuloviidenneksestä ylimpään, onnistuu Yhdysvalloissa vain seitsemän prosentin todennäköisyydellä”, mutta Suomessa ”kapuaminen alimmasta ylimpään tuloviidennekseen onnistuu pojista yli 12 prosentilla”.

Asian voi kertoa myös toisin: ”Suomessa todennäköisyys pysyä isän seurana alimmassa tuloviidenneksessä on 30 prosenttia”, mutta ”alimpaan tuloviidennekseen kuuluvan amerikkalaisisän poika päätyy samaan alimpaan viidennekseen 42 prosentin todennäköisyydellä”.

Se, miltä vuosilta ja vuosikymmeniltä Jäntin tutkimuksen tilastot ovat, ei käy selville.

Lähteenmaan mukaan ”Suomen menestyksen avaimeksi Corak nimesi tasa-arvoiset koulutusmallisuudet” pudottaen seuraavaksi: ”Jäntti on täsmentänyt erityiseksi onnistumiseksi peruskoulu-uudistuksen, joka vähensi … sukupolvien välistä tulokorrelaatiota”.

Siis peruskoulu-uudistusko olisi Suomesta löytyneen amerikkalaisen unelman taustalla?

USA:n koulujärjestelmähän on nimenomaan aina nojannut ja nojaa peruskouluun, yhtenäiskouluun, jossa 11-vuotiaana ei valita akateemisen ja ammatillisen tien välillä. Jos yhtenäiskoulu on niin mainio, niin miksi se ei USA:ssa pidä yllä Suomen kaltaista sukupolvien välistä tuloliikkuvuutta?

Kaiken lisäksi Saksa, Euroopan talousmoottori jo seitsemättä vuosikymmentä, on koko ajan saanut OECD:ltä ja muilta kansainvälisiltä järjestöiltä pyyhkeitä epädemokraattisesta koulutusjärjestelmästään, jossa valinta akateemisen ja ammatillisen koulutusväylien välillä tehdään jo 11-vuotiaana.

Suomessa siirryttiin yhtenäiskouluun vähäväkisessä Lapin läänissä 1972 ja runsasväkisellä pääkaupunkiseudulla 1977. Jos Jäntin tulotiedot ovat vuodelta 2010, vuonna 1977 peruskoulun aloittaneet pääkaupunkiseutulaiset olivat silloin 40-vuotiaita, Lapissa ensimmäiset peruskoululaiset 45-vuotiaita. Peruskoulun käyneet ovat siten tämän vuosikymmenen alussa olleet tyypillisesti vasta uransa puolivälissä.

Johtopäätös, että sukupolvien välisen tulokorrelaation väheneminen johtuisi peruskoulu-uudistuksesta, ei siten voi perustua elinikäisiin tuloihin vaan joihinkin valikoituihin vuosiaineistoihin. Myös pari vuosikymmentä vuotta sitten julkaistiin vertailuja, joissa Suomen sukupolvien välinen tuloliikkuvuus oli länsimaiden huippua.

Lähteenmaan kirjoituksen osoite paljastuu sen lopusta: ”Amerikkalainen unelma on uhattuna”; ”Koulutussäästöjen kanssa kannattaa olla nyt tarkkana, ettei pesuveden mukana mene mitään ylimääräistä, esimerkiksi amerikkalainen unelma”.

Mitä on elvytys?

“Ruotsin talous kasvaa tänä vuonna aikaisemmin ennustettua nopeammin. Siksi Ruotsi voi elvyttää enemmän” aloitti aina niin luotettava Marjukka Havumäki YLE:n uutiset eräänä loppukesän iltana 2014 Ruotsin valtiopäivävaalien edellä. Hän jatkoi tarkentaen aikaisemman ja uuden ennusteen BKT:n kasvuprosentista sekä lisäsi: ”Ruotsi voikin tänä vuonna lisätä valtion menoja 3,8 miljardia kruunua, kertoo valtiovarainministeri Anders Borg”.

Keynesiläisessä ideologiassa bruttokansantuotoksen BKT:n ennakoitu taso kasvaa eli talous elpyy, kun julkinen sektori lisää reaalisesti kulutus- ja investointimenojen rahoittaen ne velanotolla tai keventää kokonaisverorasitusta rahoittaen verotulojen menetyksen aluksi velkaa lisäämällä.

Suomen tila 2008 jälkeen - reaalisen BKT:n supistuminen on seurannut, kun valtio on kasvattanut reaalisesti julkisia kulutus- ja investointimenojaan, keventänyt verotusta ja kaksinkertaistanut valtion velan seitsemässä vuodessa – ei siten ole keynesiläisten maailmasta. Silti lehdistö ja web-sivustot on täynnä lausuntoja, joissa neuvotaan valtiota ottamaan lisää lainaa, kun sitä kerran saa vielä nollakorolla, ja elvyttämään eli kasvattamaan valtion menoja.

Eikö politiikkasuositusten, myös keynesiläisten erityisesti jos he ovat nobelisteja, pitäisi perustua malleihin, jotka selittävät menneet havainnot?

Mitä John Maynard Keynes opetti? 

Hän propagoi reflaatiota, lopputuotteiden hintojen nostamista täystyöllisyyttä vastaavalle tasolle, kun samanaikaisesti palkkataso pidetään muuttumattomana. Hän nimenomaan korosti, että palkoista päättävien työmarkkinoiden sisäpiiriläisten tulee olla solidaarisia työttömiä kohtaan, kunnes täystyöllisyys on saavutettu.

Keynesin keinot talouden reflatoimiseksi, tehokkaan kysynnän lisäämiseksi, ennakoidun kokonaistuotannon kasvattamiseksi eli talouden elvyttämiseksi olivat julkisten investointi- ja kulutusmenojen lisääminen, mutta sillä ehdolla että lopputuotteiden hinta tehtaan portilla nousee suhteessa tuotteiden työkustannuksiin eli että tuotteiden reaalinen työkustannus alenee. Tällä edellytyksellä yritykset tuottavat ja työllistävät enemmän. Kun yritysten kannattavuus paranee ja heijastuu osakehintojen nousuna, ne alkavat myös investoida enemmän, mikä tunnetaan investointien Keynes-Tobin q-teoriana.

Keynes ei siis ole propagoinut inflaatiota, yleisen hintatason jatkuvaa nousua, vaan ainoastaan nousevien hintojen periodia, jonka aikana työvoimakustannusten pitää pysyä muuttumattomina.

Suomen vanha keino reflatoida oli devalvoida, mikä kohotti tilapäisesti avoimen sektorin lopputuotteiden hintoja suhteessa työvoimakustannuksiin.

Keynesiläiset pitävät itseään Keynesin opetuslapsina, eräät jopa apostoleina, mutta kuten monesti muulloinkin: opetuslasten taso heikkenee sukupolvi sukupolvelta. 

Tarkemmin aiheesta:

Tehokas kysyntä elpyy työmarkkinauudistuksella

Valtiontalous oikealle raiteelle

Tilastokeskuksen arvioima vuoden 2015 bruttokansantuotos BKT ei osoita reaalikasvua vuodesta 2010 ja oli edelleenkin 4,8 prosenttia alhaisempi kuin vuonna 2007, kansainvälisen rahoituskriisin käynnistyessä.

Vuodesta 2010 vuoteen 2015 kasvoivat julkiset investoinnit yli 12 prosenttia ja julkiset kulutusmenot lähes prosentin (mutta kokonaista neljä prosenttia vuodesta 2007). Myös yksityiset kulutusmenot kasvoivat 4,7 prosenttia samana aikavälinä - ja vallan 7,2 prosenttia vuodesta 2007.

Valtiontalous pysyi kuitenkin väärällä raiteella: syyskuusta 2010 tammikuuhun 2016 valtionvelka, nettoutettuna likvidikassan muutoksella, kasvoi lähes 36 miljardia euroa, kun syvimmän kriisin aikana syyskuusta 2008 syyskuuhun 2010 se oli jo kasvanut 20 miljardia. Syyskuusta 2008 valtionvelka on enemmän kuin kaksinkertaistunut, mutta BKT on supistunut.

Keynesiläisen talousideologian mukaiset julkisten kulutus- ja investointimenojen lisäämiset sekä yksityisen kulutuksen kasvattaminen julkisen velanoton avulla eivät siten ole saaneet koko kansantalouden kasvua liikkeelle.

Vuoden 2010 jälkeisen valtionvelan hallitsemattoman kasvun on mahdollistanut euroalueen ja koko maailman poikkeuksellisen löysä rahapolitiikka. Se takia tuhlaavatkin hallituksemme ovat saaneet lainaa nollakoroilla.

Pitkän aikavälin tasapainossa valtionvelan nimelliskorko on kuitenkin neljä ja puoli prosenttia, joka siis tullaan ylittämään jossain vaiheessa kun valtio uusii nollakorkoisia lainojaan, jos valtionvelka jatkaa kasvuaan.

Valtion holtiton velkaantuminen kertoo, että nykyiset veroasteet antavat täysin väärän viestin tulevaisuudessa toteutuvista veroasteista. Siksi valtiontalouden saattaminen terveelle pohjalle on kaikkien suomalaisten etu. 

Nopeimmin se saadaan oikealle raiteelle kiristämällä verotusta siellä, missä veronmaksajia on lukuisimmin. Elintarvikkeiden arvonlisäveroa on helppo korottaa nopeasti; tuloverojen tuotto kasvaa pienentämällä ansiotulovähennyksiä; yhteisöveron tuotto saadaan kasvuun poistamalla velan korkojen vähennyskelpoisuus.

Einsteinin oppi SDP:n tappioputken katkaisemiseksi

”Politiikka on vallan hankkimista ja käyttämistä”, luonnehti Indira Gandhi. “Sdp:n kymmenen laihaa vuotta” on Unto Hämäläisen kolumnin otsikko ystävänpäivänä (HS 14.2.2016). Sdp:n ”pitkään tappiokierteeseen on monia syitä”, joista nimeää yhden: ”Sdp – ja koko vasemmisto – on koko ajan ollut kummallisen kädetön Timo Soinin ja perussuomalaisten edessä”.

Ihmettelyssä on tulkitsemista kuin tasavallan presidentin puheissa ja lausunnoissa, koska 2011 vaalivoiton jälkeen Soini kuvasi puolueensa olevan ”työväenpuolue ilman sosialismia”.

Vuoden 2007 vaalien alla viisi muuta puoluetta peesasi sosialidemokraatteja, kokoomus kaikkein selvimmin, kuten tiivistin Aamulehden haastattelussa 31.12.2006. Soini onnistui vaaleissa tekemään puolueestaan vielä seitsemännen. Miksi hänelle löytyi tilaa?

Valta oli siis sosialidemokraateilla. Se, miksi Sdp hävisi 2007 eduskuntavaalit, johtui uskottavimmin siitä, miten se käytti valtaansa edellisen 12 vuoden aikana: puolueella oli pääministerin salkku kahdeksan vuotta ja sen jälkeen 1. valtiovarainministeri; 2. valtiovarainministeri oli Sdp:stä tai vasemmistoliitosta kahdeksan vuotta kuten myös kauppa- ja teollisuusministeriö; työministeri oli Sdp:stä koko 12-vuotisjakson. 

Sdp hankki vallan 1995 vaaleissa lupaamalla puolittaa työttömyyden vaalikaudessa. Sitä se ei uskaltanut tehdä kahdessa eikä edes kolmessakaan, mutta kenkkäsi Soneran Telialle ja Enson Storalle.

Vuoden 2007 eduskuntavaalit olivat selkeästi myös pääministerivaalit: Vanhanen, Heinäluoma vai Katainen, joista Katainen istuvan hallituksen ulkopuolisena oli takaa-ajaja; Soini ja perussuomalaiset olivat ulkopuolisia. Kärkikaksikosta valtiovarainministeri Heinäluoma jäikin kolmanneksi, vaikka tasavalta oli vankassa nousukiidossa; Heinäluoma selvästi tyrkytti itseään pääministeriksi kolmikosta eniten; hän halusi aina sanoa viimeisen sanan joka asiasta.

Mutta suomalaisethan ovat pohtijakansaa, jotka analysoivat nykytilaa ja viisailevat uutta. Eivät he halua valmista, vanhaa keittokirjaratkaisua. Pitäisi siis analysoida sitä, minkälaisin keinoin Sdp oli hankkimassa pääministerivaltaa 2007. Sdp ei havainnut tasavallassa mitään ongelmia, kunhan pääministerivalta vain olisi heillä.

Euro sokaisi. Se devalvoitui 2000-luvun alussa samalle tasolle kuin markka oli tosiasiallisesti loppukesästä 1993 kahden devalvaation (kellutuksen) jälkeen. Sdp, sosialidemokraattiset virkamiehet ja painostusjärjestöt kuvittelivat, että vuosituhannen alun korkeasuhdanne syksyyn 2008 kuvasi normaalia pitkän aikavälin olotilaa ja että mitään institutionaalisia uudistuksia ei tarvita investointien houkuttelemiseksi Suomeen, ei kotimaisten eikä ulkomaisten yritysten toimesta; korostettiin vain työmarkkinaratkaisujen maltillisuutta. Näillä eväillä Sdp pääsi 2011 vaalien jälkeen jälleen valtiovarainministeriön valtiaaksi.

Mutta ongelmia oli ja on. Itse asiassa ne ovat täysin samat kuin euroon, talous- ja rahaliittoon EMU:un liityttäessä. Kirjoitin asiasta, ”Euroalueella lyhytnäköinen työllisyyspolitiikka ei toimi” (HS talous, vieraskynä 31.11.1998), ja annoin lausuntoja, ”Suomen talouden taikatemppu on ollut devalvoitunut euro” (Kauppalehti 31.8.2001).

Vallassaolijoille on luontaista, että he eivät havaitse luomiaan ongelmia; ks. esimerkiksi Työpaikkojen tarjontaa ei tarvitse ymmärtää ja Sopeutusten jaksotus on kallein vaihtoehto 

Mutta tähän mennessä hallituksen ulkopuolellakaan Sdp ei ole kyennyt havaitsemaan taloutemme kotoisia ongelmia, jolloin niiden ratkaisuvaihtoehtojaan ei ole tarvinnut pohtia.

Albert Einstein, painovoima-aaltojen olemassaolon ennustaja, neuvoi: ”Emme voi ratkaista ongelmiamme samalla ajattelulla, jota käytimme, kun loimme ne”.

Velkojen korot vähennyskelvottomiksi osakeyhtiöverotuksessa

Viime vuosien vakio kohu-uutinen on ollut Suomessa toimivien kansainvälisten rahastojen tai yhtiöiden omistamien tytäryhtiöiden mitättömät verot. Viime päivinä on otsikoissa ollut sähköverkkoyhtiö Caruna; ks. YLEn uutinen ja Ilta-Sanomien haastattelu: "Ihan normaalilla suomalaisella kirjanpitokäytännöllä ja tuloskäytännöllä ...meidän verotettava tulos on nolla", toteaa yhtiön toimitusjohtaja.

Olen joskus luonnehtinut poliitikkojamme väpelöiksi, joita he ehdottomasti ovat tässä asiassa. Näyttää siltä, että myös heidän virkamiehensä ovat samaa lajia eli genreä Laura Lindqvistin sanoin Yliopisto-lehdessä 1/16.

Nykyisillä rahoitusmarkkinoilla oman pääoman ja velkapääoman raja on veteenpiirretty viiva. Siksi ei ole mitään mieltä yrittää verolaeissa määritellä sitä, mikä rahoitustapa on vierasta pääomaa ja tehdä sen kustannus vähennyskelpoiseksi.

Osakeyhtiöverokantamme on jo niin alhainen että on vihdoinkin aika tehdä velkojen korot vähennyskelvottomiksi osakeyhtiöverotuksessa eli yhteisöverotuksessa. Olen korostanut asian tärkeyttä tällä sivustolla jo yli seitsemän vuoden ajan ainakin seuraavissa kirjoituksissa

Verokeitaisiin maksettavat korot voitaisiin panna lähdeverolle

Osakeyhtiöiden maksamat korot vähennyskelvottomiksi!

Ulkomaalaisten yhtiöiden suomalaisten tytäryritysten veronmaksu Suomeen on vapaaehtoista

Verokeidasta hyväksikäyttävä monikansallinen yhtiö voi vähentää velankorot kahdesti verotuksessaan!

Valtiovarainministerit ovat tänä aikana vaihtuneet monesti vaan ei ministeriön vaakunaeläin

Pimeä professoriviisaus

”Kaiken maailman dosentit” ovat puhuttaneet insinööripääministerimme ohella ensisijassa sisäpiiriläisiä eli yliopistojen henkilökuntaa, joka tietysti on koonnut kaikki käytettävissä olevat keinot vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen ja poliitikkoihin yliopistojen budjettivarojen säilyttämiseksi: koskaan ennen ei tiede eikä koulutus ole olleet talouskasvua - ja jopa noususuhdannetta - niin voimakkaasti edistäviä keinoja kuin kuluneen syksyn painostuspuheissa ja -kirjoituksissa; valtion budjetin toisella momentilla työministeriö on kurssittanut ja kouluttanut työttömiä huippuvauhtia jo runsaan kahden vuosikymmenen ajan, mikä osaltaan estää kustannussopeutusta pitkittäen jättityöttömyyttämme; julkiselta sektorilta löytyy harvoin virkamiestä tai poliitikkoa, joka pitää oman sektorinsa toimintaa valtakunnan voimavarojen tuhlauksena (maatilahallituksen lopetus tulee ainoana mieleen).

Samalla tavoin menneen syksyn aikana painostivat yleistä mielipidettä kehitysyhteistyötyöntekijät omien työpaikkojensa ”tarpeellisuuden” puolesta; siihen aikaan kun kävin kansainvälisissä konferensseissa, niissä oli usein esiintyjiä, jotka esitelmissään propagoivat kansainvälisen kehitysyhteistyöjärjestöjen autuaallisesta voimasta saattaa alikehittyneet maat talouskasvun uralle; yhtä säännöllisesti yleisön joukosta tuli asiantunteva kysymys, miksi maailmassa on kehitysmaita, joiden valtion budjettituloista jopa 70 prosenttia tulee kansainvälisiltä järjestöiltä, mutta samanaikaisesti kaikesta tästä vuosikymmenien kestoisesta kehittämisestä huolimatta pääomien virtaussuunta on edelleenkin kehitysmaista kehittyneisiin maihin; ja miksi kehitysmaat käyttävät henkiset resurssinsa kehitysyhteistyöjärjestöjen miellyttämiseen, mutta eivät kehitä verojärjestelmäänsä ja lainsäädäntöään omaa yritystoimintaansa ja investointeja suosiviksi siten, että valtiot voisivat rakentaa budjettinsa omien verotulojensa varaan; suurlähettiläs Matti Kääriäinen julkaisi asiavyyhdestä kirjan Kehitysavun kirous (Into 2014), joka minulta on vielä lukematta.

Nämä kaksi esimerkkiä tavoittelevat samanlaista omanvoitonpyyntiä (rent seeking), kuin olen useasti aikaisemmin kirjoittanut ammattiyhdistysliikkeestä tai työnantajajärjestöistä.

Vuoden lopulla on tapana kerrata vuoden yllättävimpiä tapahtumia ja jakaa palkintoja. Kirjassaan Demokratian itsepuolustus (WSOY 1934) Urho Kekkonen käytti luonnehdintaa "pimeä professoriviisaus", jonka ehdottomasti ansaitsee professori Pertti Haaparanta lausunnostaan, jonka Suomen Kuvalehden toimittaja otti vakavasti.

Jälkisosialistisen aatemaailmattomuuden hämminki

”Uusliberalistisen ideologian narratiivissa”, aloitti kertomakirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittaja Laura Lindstedt erään lauseen nykyhallitusta suomivassa vastaanottopuheessaan eilen web-sivustojen ja aamun lehtien mukaan.

Aloin miettiä, mitenkä sen ymmärtäisi selkosuomalainen kaivinkoneyrittäjä Juvan Teboilin kahviossa, jos sellainen kohtaamispaikka olisi vielä olemassa.

Poikkeaisiko vastakkainen lainatusta:

Uusliberalistisen - käsitteenä sekään ei ole minulle koskaan valjennut, muuta kuin että se on eräänlainen sosialidemokraattinen kirosana - lähin vastakohta lienee jälkisosialistinen; vai tarkoittavatko ne samaa?; liberalistinen merkitsee toisaalta suvaitsevaista vastakohtana pakottamiselle, joka on hyvinvointivaltion, sosialidemokraattien sosialismin ydin.

Ideologia on aatemaailma.

Narratiivi on säntillinen tapahtumakertomus (orderly account of events) Oxford-sanakirjani mukaan.

Päädyin siten otsikon ilmaisuun, joka kuvannee paremmin maamme nykytilaa ylipäätänsä, vaikka meillä olisi valtakunnanviisas Raimo Sailaksen virkamieshallitus.

Epätoivon valo!

Ekonomisti tarvitsee kolme pistettä trendin havaitsemiseen, journalisti kaksi, vitsaillaan anglo-saksisessa mediassa. Tähän olen lisännyt, että sosiologi yleistää jo yhdestä havainnosta.

Helsingin Sanomat julistaa toivon valoa tänään web-sivunsa pääuutisena ja myös paperilehdessään. Mihin se perustuu?

Tilastokeskus julkisti eilen ennusteensa teollisuustuotannon muutoksesta syyskuussa: kasvua vuodentakaisesta syyskuusta ja myös kausitasoitettu tuotanto kasvoi elokuusta 2015. Toimialoittain tuotanto kasvoi eniten kaivostoiminnassa ja supistui eniten, lähes 10 prosenttia, sähkö- ja elektroniikkateollisuudessa.

Samaan aikaan tilastokeskus julkisti teollisuuden uudet tilaukset: pudotusta kolmannes vuodentakaisesta, kasvua vain tekstiiliteollisuudessa!

Epätoivoinen kirjoittaja kuuluu selvästi sosiologien ryhmään.

Tarun mukaan Pandoran lippaaseen jäi jäljelle vain Toivo, jonka sieltä tietysti jokainen havaitsee.